Lähes 40 vuotta sitten valmistuin OKL:stä ja aloitin opetustyöni. Pitkään työni olikin alakouluikäisten opettamista ja kasvattamista, huoltajien tapaamista ja kollegoiden kanssa työhön liittyvistä asioista ja ilmiöistä keskustelemista.
Luokassa oli monenlaisia oppilaita, innokkaita, pikkuisen enemmän opiskeluun houkuteltavia, jokunen levoton ja muutama, jolla oli oppimisvaikeuksia. Kaikki tuo kuului työn kuvaan ja kaikki tehtiin, mitä voitiin, jotta oppimista tapahtuisi ja jokainen löytäisi omat vahvuusalueensa.
Sitten asiat alkoivat muuttua. Nykyisin arjessa on valitettavasti liian usein näin:
Kun kouluun tulee resuinen, alakuloinen, väsynyt oppilas – luokanopettaja toimii sosiaalityöntekijänä.
Oppilas lyö toista turpaan, kiusaa toisia, puree koulunkäynnin ohjaajaa – luokanopettaja toimii poliisina.
Kouluun kohdistuu pommi- tai jokin muu uhka – luokanopettaja toimii vartijana.
Oppilaalla on diabetes- tai jokin muu lääkitys – luokanopettaja toimii terveydenhoitajana
Huoltajilla on keskinäisiä ongelmia, jotka he kaatavat opettajalle – luokanopettaja toimii perheterapeuttina.
Mistä kaikki sitten johtuu?
Oppilaalla on syömishäiriö tai ruoka ei muuten vain maistu – luokanopettaja toimii ravintoterapeuttina. Oppilaalla on tunne-elämän häiriöitä – luokanopettaja toimii koulupsykologina. Oppilaalla on haastavia oppimisvaikeuksia – luokanopettaja toimii erityisopettajana. Oppilaan äidinkieli ei ole suomi – luokanopettaja toimii S2-opettajana maahanmuuttajaoppilaalle.
Oppilaalla on todettu tehostetun tai erityisen tuen tarvetta, mutta kun resursseja ei ole, eikä tukea tule – luokanopettaja yrittää saada kaikki oppilaat pysymään kelkassa tavalla tai toisella ja täyttää turhautuneena erinäisiä tuen papereita.
Huoltaja ottaa ”ongelmatilanteessa” yhteyttä suoraan aluehallintovirastoon (eikä kouluun) – luokanopettaja laatii vastineita kanteluille.
Ja yrittää kaiken tämän keskellä parhaansa mukaan jaksaa, hoitaa omatkin asiansa ja pysytellä hengissä.
Mistä kaikki sitten johtuu? Mitä pitäisi tehdä?
Mielestäni syitä on monia: lapset ja nuoret (monesti myös huoltajat) ovat liikaa kiinni kännyköissä, tietokoneissa, pleikkareissa. Unet jäävät vähälle, syödään mitä sattuu ja liian usein helppoa prosessoitua ruokaa, liikutaan liian vähän.
Aivot eivät saa tarvitsemaansa lepoa. Lasten pettymysten sietokyky on olematon. Osa lapsista elää kuin jossain rinnakkaisessa pelimaailmassa ja addiktoituneena todellisen maailman ilmiöt eivät enää riitä.
Koulussa nämä tilanteet sitten näkyvät: ei jakseta, ärsyynnytään toisen oppilaan sanomisista tai tekemisistä, ei ole motivaatiota, pieninkin ponnistus on liian suuri, ”kaikki löytyy hei googlesta”.
Mielestäni asiaa auttaisi se, että huoltajat tiedostaisivat tilanteen, uskaltaisivat olla rohkeasti aikuisia ja ottaa selkeästi kasvatusvastuun kontolleen. Pelaamiseen ja muuhun netin käyttöön rajat, oikeaan yhdessä tekemiseen ja olemiseen aikaa, vähintään yksi yhteinen ruokahetki joka päivä ja ”koneet” yöksi lukkojen taakse.
Kaikkiin kouluihin tarvittaisiin (kyläkouluille yhteinen) moniammatillinen tiimi, joka hoitaisi nykyisin luokanopettajalle kasautuneet, hänen koulutukseensa kuulumattomat työtehtävät: psykologin, sosiaalityöntekijän, poliisin, S2-opettajan, terveydenhoitajan. Lisäpalkkakin olisi hyvä ja lämmittäisi, mutta se yksin ei ratkaise kokonaisongelmaa. Arvostan terveydenhoitoalan ihmisten työpanosta, mutta palkkakuopassa on monia muitakin julkisen alan ammattiryhmiä, kuten luokanopettajat.
Maarit Eronen-Raivio
Pian eläköityvä luokanopettaja
Savonlinna
Kirjoitus on julkaistu Itä-Savo lehdessä 27.4.2022 ja Länsi-Savo lehdessä 30.4.2022