Sanotaan, että eläkkeellä olevalla ei muuta olekaan kuin aikaa. Aikaa tehdä kaikkea sitä, mistä työvuosina haaveili; aikaa matkustella, aikaa harrastaa ja toteuttaa itseään, aikaa rakentaa aivan oma elämisen rytmi.
Niinpä niin, tosiasia on, että aika tuntuu kohdallani olevan enemmän kortilla kuin työiässä ollessani. Kun pohdin syytä moiseen, niin tajuan nykytilanteen perimmäisen syyn. En säätele aikaani työjärjestyksen mukaan, aika livahtaa elämisen ohi ja illalla huomaan, että enhän minä ehtinytkään tehdä eilen suunnittelemaani tehtävää.
Mutta onneksi on aikaa muistella. Äsken tuli mieleeni eräs kemian työtunti Kalevankankaalla. Oppilaat tutkivat lämpötilan vaikutusta aineen liukoisuuteen ja satuin kuulemaan yhden työparin hiljaisen keskustelun. Tietosuojan vuoksi kutsun poikia nimillä A ja B.
A: Mun isoveli tuli eilen Virosta ja toi mukanaan 110 %:sta viinaa.
B: 110 %!!! Eihän sellaista olekaan.
Kaverit huomasivat minut ja jatkoivat työskentelyään tunnollisten oppilaiden tavoin ollen muka kiinnostuneita tutkittavasta aiheesta. Vetäydyin kauemmaksi, mutta jäin kuitenkin kuuloetäisyydelle. Pojat jatkoivat keskusteluaan.
A: Miten niin ei ole 110 %:sta viinaa?
B: No eihän se mahdu pulloon.
Tunsin mielihyvää siksi, että olin ilmeisesti onnistunut vakuuttamaan B:lle matematiikan tunneilla siitä, että kokonaisuus on itsestään 100 %.
Tämä 110 % tuli mieleeni ehkä siksi, että seuratessani aktiivisesti koulumaailman tapahtumia tunnen, että nykyiset kasvattajat joutuvat venymään aivan ylivertaisiin suorituksiin. He tekevät todella 110 prosenttisia päiviä jatkuvasti. Korona pandemian seurauksena taitaa tuo prosenttiluku kasvaa vieläkin suuremmaksi. Mietin usein, miksi tähän tilanteeseen on tultu. Ajattelen seuraavasti:
Ensinnäkin opettajan ammatti on edelleenkin Suomen arvostetuimpia ammatteja. Hyvin koulutetut ja ammattitaitoiset kasvattajat ovat ammattikunta, johon luotetaan. Siksi heille uskotaan aina vain lisää sellaisia tehtäviä, jotka varsinaiseen työkuvaan eivät kuulu. Ja opettajat tunnollisina kansalaisina ottavat nämä tehtävät vastaan. Tämä merkitsee työpäivän venymistä opetustuntien ulkopuolelle ja arvelen, että nykyiset opettajat tekevät reilusti tuplana ns. opetusvelvollisuustuntien lukumäärän.
Toiseksi vastuu kansakuntamme sivistyksestä, hyvinvoinnista ja osaamisesta on ammattikuntamme harteilla. Eikä tämä ole suinkaan mikään kevyt taakka. Opetus- ja kasvatusalan ulkoisia puitteita on vähä vähältä heikennetty. Ryhmäkoot kasvavat, oppilaiden erilaisuus unohdetaan, kuntien opetukseen suunnattuja määrärahoja leikataan. Tuntuu suorastaan irvokkaalta, että opetukseen kohdistetut investoinnit ovat jatkuvasti kuntien säästökohteiden ykkösvaihtoehtoja.
Mutta minähän olen eläkkeellä. Olen kyllä saanut sijaistamiskutsuja, mutta niistä olen kohteliaasti kieltäytynyt. Virkahenkilöille olen vastannut, että hoitakaa ihmeessä opettajien työhyvinvointi paremmalle tolalle. Vaikkapa 110 %:n tasolle.
110 % viina ei mahdu pulloon eivätkä nämä huomiot taida mahtua päättäjien kalloon.
Osmo Ukkonen
Eläkeope, kirjailija, Mikkeli