Olen ollut 20 vuotta historian ja yhteiskuntaopin opettajana yläkoulussa. Siinä ajassa ehtii ammatin jo oppimaan sekä saamaan näkemystä siihen, miten professio on muuttunut ajan saatossa.
Muistan tulleeni opettajienhuoneeseen alle kolmekymppisenä, idealistisena ja kokeilunhaluisena untuvikkona. Muistan, miten ärsytti vanhemman kaartin toppuuttelut ja minun silmissäni jopa selvä muutosvastarinta. Välillä oikein kihisin kiukusta sisäisesti, kun joku kokeneempi kollega sanoi: ”kyllä sitä nuorena jaksaa”. On jonkinlainen ammatillisen itsetutkiskelun paikka, kun huomaa muuttuneensa itsekin toppuuttelijaksi ja ”muutosvastarintaiseksi”. Tämä ”muutosvastarinta” on toiselta nimeltään kokemusta ja kokemus tuo perspektiiviä, jota nuorena opettajanplanttuna ei oikein tahtonut hahmottaa.
Jos minä olen työvuosieni aikana muuttunut, niin on muuttunut myös koulumaailma. Työ on toden totta muuttunut vaativammaksi ja kuluttavammaksi. Opettajan autonomiaa halutaan rajoittaa ja meiltä opettajilta vaaditaan venymistä ties minkälaisiin rooleihin sosiaalityöntekijästä poliisiin. Tästä aiheesta on jo niin moni kirjoittanut, että itse en oikein jaksaisi edes aloittaa. Tyydyn vain toteamaan, että näin todellakin on.
Omalla kohdallani olen huomannut sen, että tietyt työnkuvaan ja työaikaan liittyvät opettajan ammatin erityispiirteet ovat alkaneet nyppiä. Ylimääräisellä työllä ei oikeastaan ole mitään rajoja tai oikeammin: meidän opettajien ei ole helppo itse niitä rajoja vetää. Huonoa omaatuntoa riittämättömyydestä saa aina potea ja pahimmassa tapauksessa saada vielä moitteita päälle, jos et ole tavoitettavissa 24/7 etkä osoita tarvittavaa uhrimieltä lasten, vanhempien, koulun, koulutuksen järjestäjän tai koko ihmiskunnan eteen. Opettajan ammatti on siitä hullu, että osa sen kuormittavuudesta on aivan omaa syytämme. Ainakin oma kokemukseni on, että vähän vähemmälläkin venymisellä ja uhrimielellä palkka olisi tullut pankkitilille ja lasten eteen olisi silti tullut tehtyä se, mikä realistisesti ja oman ammatin näkökulmasta riittävää olisi.
Kovia ja provosoivia sanoja, tiedetään.
Minulle itselleni tämä kaikki on selkiytynyt tämän syksyn aikana. Olen nimittäin saanut mahdollisuuden siirtyä muihin töihin, pois koulumaailmasta. Edessä on paljon uuden oppimista, joka todella innostaa ja tuo uutta kipinää. Kahdessakymmenessä opevuodessa kun ehtii vähän myös leipääntyä, nyt sen näen.
Olen saanut jo kokemusta siitä, että on olemassa muunkinlaista työelämää kuin opettajan työelämä. Ainakin omalla kohdalla tämä nykyinen tuntuu reilummalta: kaikki työ on tuntityöaikaa ja kaikki työ myös lasketaan siihen. Jos joskus on iltatöitä tai pitää tehdä pitkää päivää niin näillä ekstratunneilla saa vapaa-aikaa toisena hetkenä. Arvostusta omaan osaamiseen ja asiantuntijuuteen, luottoa siihen, että tekee parhaansa ja autonomiaa itse johtaa työtään on ainakin omalla kohdallani opettajantyötä enemmän.
Mutta entäpä ne kuuluisat opettajien lomat? Opekollegojen jäädessä syyslomille, moni kertoi olevansa jo todella loman tarpeessa. Omalta kohdaltani muistan, että viime vuosina lomat eivät riittäneet palautumiseen ja aina oli myös kokeita, kirjoitelmia ja ties mitä oppilastöitä arvioitavana. Minulla syyslomaa ei tänä syksynä ollut mutta enpä sitä tarvinnutkaan. Tiedostan kuitenkin sen, että käyn yhä kuherruskuukautta uudessa työssäni ja jos jatkaisin tässä pestissä esimerkiksi kymmenen vuotta niin tilanne saattaisi olla kovasti erilainen. Vuoden pesti on kuitenkin vain larppailua tai TET:iä.
Aikomukseni on siis palata opettajan työhön ensi syksynä. Uskon että välivuosi tulee tekemään minulle hyvää ja ehkä sitä nuoren miehen kadotettua idealismia ja kokeilunhalua palautuu taas rintataskuun sen myötä, että on saanut nähdä ja kokea jotain ihan muuta kuin peruskoulun arkea. Tuntuu että opettajan ammatillinen kehittymiseni on vain kiihtynyt, vaikka työ ei olekaan opettamista. Ja joka tapauksessa, minulla on työuraa vielä toisetkin 20 vuotta edessä, joten opehommiin ehtii kyllä leipääntyä uudestaan vähän myöhemminkin.
Sopeutumisvaikeuksiakin varmasti on: nykyiset, uudenlaiset työpäiväni ovat opettajan työjärjestystä reilusti pidemmät. Koskaan ei kuitenkaan tarvitse töitä tehdä muualla kuin työpaikalla. Tuntuukohan jatkossa Wilman avaaminen kotisohvalla tai kokeiden korjaaminen iltamyöhään enää millään tavalla vaihtoehdolta vai osaisikohan sitä jättää päivän päätteeksi työt työpaikalle odottelemaan seuraavaa päivää?
Entäpä se rajattomalta tuntuva laari, jota kauniisti ys-ajaksi kutsutaan? Oppisikohan sitä jo vihdoin seuraamaan ja merkkaamaan ylös joka ainoan minuutin ja pitämään myös siitä kiinni, että työtä tehdään vain jos siitä maksetaan? Tai vaikkapa välillä sanomaan ihan vaan ”ei”?
Toivottavasti.
Mikko Siitonen
Historian ja yhteiskuntaopin lehtori (virkavapaalla)
Museopedagogi (määräaikainen)